Yksinäinen Keiju

Lääkäri sit päätti et osastolle... En haluis mennä, en yhtää.. miksei multa kysytä et haluunko mennä vai enkö haluu... Ku oon kuitenki täysikänen, miksei kukaan kysy multa? Mitä väliä sillä on et syönkö vai enkö syö? Eli siis blogin kirjottamisessa on taas piiiiieni tai ei nii kauheen pieni tauko. Kyl mä yritän päästä jouluks kotiin viimestään. Toivottavasti pääsen.

Tänää on taas se päivä ku toivoisin olevani jo kuollu... Ärsyttää kaikki eikä keksi mtn tekemistä muuta ku miettii miten vois kuolla mahollisimman nopeesti. Haluun pois!! Ei mus kukaa täälä enää tarvi ja poikkis löytää kyl nopeesti uuden. On se sen verran kiva et ei kukaa vois sanoo sille et juu, ei kiitos... Mä haluun vaan kuolla, oon kyllästyny näihi läskeihini enkä saa niitä millään pois. Ja vaik syön max 2 leipää päivässä ni pitäis syödä vielä vähemmän et pääsis näistä läskeistä eroon.... Itken. Haluun pois!! En haluu syödä, mut en haluu joutuu sairaalaankaa. Voi kumpa olis joku luotettava henkilö jolle vois sanoo et "tapa mut" ja sit se tappais ilma lisäkysymyksiä mut en tunne ketään sellasta. Kaikki vaa sanoo et "sun pitää elää vähintään 80 vuotiaaks sit saat kuolla" Miks? Mitä jos mä haluun kuolla nyt ja heti? Mä en halua joutua letkuihin sairaalaan, mä en halua enkä aio syödä. En ainakaa enempää kun sen pari leipää vuorokaudessa.

Nyt ei taaskaa mee hyvin... Oon jonossa osastolle ja sinä aikana on käytävä terkal kerran viikossa ja sit jollain psykologilla mut ei ne tunnu auttavan... Haluun vaan kuolla... Kuolla pois, ei mua kukaa jäis oikeesti kaipaa. Tai no vanhaa mua ehkä mut nykyään ei ees kaverit välitä musta. Pitää mennä joka paikkaa eikä kukaa ees kysy enää multa mitä mä haluan! Tai no ei oo ikinä ees kysyny paitsi ehkä yks ihminen ja nykyään muutenkin kaikki kaverit kysyy multa et mitäs sit tehtäis? miks mun on oltava se joka päättää kaikki? Oon muutenkin niin, oikeesti niin heikko vointinen, ei mun ajatukset jaksa toimii, vihaan vaan itteeni ja haluun kuolla. Haluun pois tästä maailmasta. En haluu osastolle koska pelkään et alan syömää siel taas. En halua syödä. Ja toinen mitä pelkään mistä melkein kaikki puhuu on se et joudun eläkkeelle. Oon vasta 25 ja silti jo eläke jonossa jos sen nii voi sanoo... Kiva sit soittaa äitille jos joudun sen osasto jakson jälkee eläkkeelle ja kertoo äitille et "moi ä

Huoh ärsyttävää. Miks välillä tulee tunne et pakko pakko kirjottaa ja sit ku alkaa kirjottaa ni ei yhtäkkii tiedäkkään mitä pitäis kirjottaaa... Kaikki menee päin mäntyä, oon osastolle jonossa vaikka kerroin etten vältsis tahtois mut silti mut laitettii jonoo... Vaara ihmiselle joka ei osaa syödä oikein. Siis kyllä mä syödä osaan, en vaan halua syödä niin paljoo kun normaali terve ihminen söis... Ja pahinta tässä on se ettei voi lähtee mihinkää, en uskalla liikkua yksin kun pelkään että pyörryn taas johonki kadulle. Kerran sekin koettu eikä uusintaan tarvis enää kokee.. Mut sitä se on kun leikkii ettei tarvis nii paljoo ruokaa tai juotavaa. Mut oikeesti kyl nyt joku vähä reilu puol litraa nestettä päivässä kyl sen luulis riittävän mut silti on heikko olo. Ruuasta nyt on turha puhua, tiiän että pitäis syödä enemmän mut en tahdo, en tahdo en. Siitä vaan lihoo ja mä haluan laihaksi! Ei normaalia laihduttajaakaa pakoteta syömään joten miks mun pitäis syödä? Huoh taas tulee tätä angst angst

Ei täs oo mitään järkee enää... Ensin oli ihanaa ku tiesi miten vähän syö päivässä ja tiesi et laihduttaa vaikka väkisin muutaman kilon mut hei, missä on se loppu? ku eiks kaiken pitäis jossain vaheessa loppua? Tahdon vaan mielummin kuolla pois kun kärsii tästä enää. Mitään ei saa syödä ellei siihen oo kysytty lupaa. Ja jos syöt voit vihaa itteees ja läskejäs maan rakoon asti. Kukaan ei sua pelasta, ei kukaan. Tiiän et oon kohta taas osastolla mut ehkä sielä taas oppis syömää ja pääsis edes vähäks aikaa eroon tästä helvetistä, mä en oikeesti jaksa. Ei ketään kiinnosta, ei kukaan välitä. Oon täysin yksin, teen kaiken yksin ja toivon et jossain on joku ihminen joka haluis tehä juttuja mun kanssa. Mut ei. Kaikki kaverit haluu vaa käydä syömässä tai kahvilla ja sit ne suuttuu ku et ota mitään ja väittää et ne on huolissaa... Pitäis keksii joku nopee tapa kuolla. Ehkä otan puolet noista lääkkeistä enkä herää enää huomenna...? paitsi ei ne välttämättä tapa kuitenkaan. Pitää kysyy maanantaina

Luulin osaston jälkeen et nyt kaikki on helpompaa ja pystyn taas syömään normaalisti ja elämä on taas hyvin ja korjaantunut, mutta ei... Vihaan itteeni ja haluun vaan kuolla, oon taas muuttumassa läskiks.. VIHAAN itteeni... Mietin tuhansii eri tapoja miten voi kuolla ilman että kukaan huomaa et oon tappanu itteni.. Ehkä pitää kadulla palkkaa joku hakkaa mut hengiltä.. Tai sytyttää iiiihan vaan vahingossa tulipalo ja palan siinä. Kuolema olis niiiin ihanaa. Ei tarvis murehtia miten kiloja on taas tullu liikaa lisää ja vihaan itteeni aina kun erehdyn laittaan ruokaa suuhuni... Vihaan tätä. Muistan miten onnellinen olin kun pääsin osastolta ja pystyin hetken syömään ihan tavallisesti ja kaikki oli hyvin. Elämä oli pienen hetken ajan taas niiiin ihanaa ja nyt se elämä on tehny taas itsemurhan... Voi kunpa se olis tappanu mutki.. Mietin miten paljon oon taas syöny ja mietin et pitäis lähtee lenkille ja ehkä kohta taas lähenki ja mitä muuta pitää sen lenkin jälkeen tehä ja miten paljon. Sado

Että kun väsyttää ja vaikka yrittäis nyt mennä nukkuu ni ei silti sais unta... Vaikka noitten lääkkeitten pitäis auttaa siihen nukahtamiseen muttei ne auta.. tyhmät lääkkeeet.. Ja jänskättää muutenki huominen. Kun a. miten jaksan herää tarpeeks aikasin että b. jaksan nähdä kaverin kanssa ja c. miten keksin meille tekemistä. Toisaalta ei sen tekemisen keksiminen oo ollu ikinä mulle ongelma. Pitää vaa muistaa se et se ei saa liittyy mitenkään syömiseen. Ei oo vaikeeta olla ite ottamatta ruokaa, ei oo vaikeeta olla syömättä mut en jaksa kavereitten lässytystä siitä miten mä en syö. Kattois mua tarkemmi ni ne näkis miksei mun tarvi syödä. Ainii ja sit jänskättää sekin et pakko yrittää ehtii aamulla syömään jotain että jaksaa mennä kaverii vastaan. Ettai pyörry matkalle... Meinasin taas tänää muutenki pyörtyy iltalenkin aikana. Vähän se on ärsyttävää ja erittäin epämiellyttävää varsinkin kun oon päättäny jo sen etten pyörry toista kertaa ulos. Kerran manskulle riitti mulle, toista kertaa en

Huoh, tää on taas niin tätä normaalia mun elämää... Pitäis tehä yhtä ja toista mut on niin väsyny ettei meinaa edes lenkille jaksaa lähtee. Toisaalta pitäis vaan päättää et nyt lähen eikä vaan istua kotona miettimässä että pitäiskö vai eikö... Koska jos vaan miettii sitä ni tulee helpommin siihen tulokseen etten jaksa ja sit vihaa taas yli kaiken itteensä sitä miten laiska on kun ei muka jaksanu tai ehtiny lähtee lenkille. Ja kun on muutenkin n. 1000 tekemistä mielessä mitä pitäis tehä ja missä pitäis käydä ni ne jää tekemättä aina, aina keksii jonkun tekosyyn miksei jotain tehny... Haluisin päästä niistä tekosyistä vihdoin ja viimein eroon, että saisin aikuisten oikeesti tehtyykki jotain. Mut ehkä mä nyt oikeesti päätän lähtee sinne lenkille, kerron sitten myöhemmin tai huomenna tai joskus sainko itteni lähteen sinne vai jäiks se vaan kirjotetuiks sanoiks.

Vähän oon taas onnellinen... Vihaan itteeni toisaalta ois helpompaa jos ei olis kauheeta shoppailu pakkoo mut sain sentään hillittyy itteni ja ostin vaan yhen paidan. Enkä sit kuitenkaan kokeillu sitä kaupassa ja kotiin asti pelkäsin ettei se mahu mun päälle, et oon lihonu niin paljon mut se mahtu ja se on jopa iso mun mittakaavan mukaan. Mutten valita siitä oon vaan onnellinen.

Oho, mietinkin jo pitkään et poistinkos jo tän vai en poistanu, tuhansia kertoja pitänyt vaan tarkistaa et onko tää täälä vielä ja miettiny et pitäis kirjottaa jotain uuttakin, keventää taas vähän mieltä, mut sit on aina tullu muka jotain tärkeempää enkä oo muistanu kattoo tai ees muistanu että pitää kirjottaa jotain. Tai eihän tää pakollista ole mut onhan se silti kiva kirjottaa ees johonkin viime hetken mietteitä mitä päässä liikkuu. Vihaan taas elämääni, itteeni... Oon päässy osastolta, tosin se oli vaan normaali suljettu osasto eikä niillä ollu harmainta aavistustakaan miten syömishäiriöistä ihmistä hoidetaan, miten se saadaan syömään. Vaikka söin osastolla melkein normaalisti, kukaan ei oo enää kotona vahtimassa tai laittamassa mulle ruokaa lautaselle ja vahtimassa että syön kaiken. On helmpompi syödä vähemmän liikkua enemmän, olla ilosempi kun pystyy liikkumaan, vaikken enää jaksa tai no taaskaan jaksa olla kauheen ilonen. Koko ajan mielessä on et mitä pitäis tehä, miten on muk