Yksinäinen Keiju

Syvä ärsytys... Mikä siinä on niin vaikeeta, kun päättää, että joojoo, nyt alan syömään paremmin ja edes vähän enemmän ja silti huomaa joka ilta, että "ainiin... mun piti syödä pikkasen enemmän..." Ja ärsyttää ylikaiken ihmiset, jotka kehtaa sanoo et ei sulla mitään oo... sähän syöt!! Juujuu, ehkä se saattaa oikeesti olla vaan sitä että ne rauhottelee itteensä, sanoo ääneen asioita, hakee jotain vahvistusta asialle, mutta mun korviin se kuulostaa tasan tältä "MITEN SÄ VOIT SYÖDÄ?? EIKS SUN PITÄIS LAIHTUA??! ei sulla mitään oo, jos voit syödä ton ja ton..." Ja kaikista ärsyttävintä on se et on ihan sama miten pyydän ettei ihmiset huomauttelis, ne ei tiedä mikä sota niitten sanoista syntyy mun päänsisällä. Ja luultavasti olis helpompaa jos pystyisin syömää edes jotenki normaalisti, ilman että toisten sanat saa mut tuntee itteni tuhatkertasen norsun painoseks ja näköseks... voin pyytää, voin suuttua, voin anella, mutta kaikki on turhaa... Tyydyn vaan hymyileen, esittä

Vähän oon taas ilonen ja onnellinen. En edes muista koska oon viimeks ollu näin onnellinen, kaikki vaan tuntuu vihdoin olevan järjestyksessä, eikä tarvi huolehtia mistään sen kummemmin. Pitkään miettiny vaan sitä miten kaikki vaan vihaa mua, mutta onko se ihme kun luulen ite että jokainen kaveri vihaa mua ja sit käyttäydyn kylmästi sitä kohtaan ja luultavasti kaveritkin on pelstäny että mikä tolla nyt on? Miks se on nyt tollanen vaikka äsken oli vielä ihan kivaa ja hauskaa ja naurettiin? Oon kyllä pyydelly anteeks ihmisiltä, kertonu ettei mun ahdistus johdu niistä vaan siitä että mietin koko ajan, varsinkin jos ollaan suunniteltu et mennään kahville, niin mietin koko ajan mitä voin ottaa ja miten paljon ettei kenenkään tarvi huomautella enää et "hei miten sä voit syödä ton kun siinä on niin ja niin paljon kaloreita..." Jaa ja miten musta tuntuu että toistan tässä taas jotain vanhaa tekstiä mutta väliäkö sillä... En tee sitä muusta syystä kun vaan sen takia että joku jää vaiva

Masentaa jälleen kerran... Tai no masentaa ja ahdistaa. Tuntuu oikeesti iiihan kauheelta, kun muut odottaa jotain tapahtuvaks ja vaikka yrittää kertoo et ei pysty, ei jaksa edes yrittää niin saa vaa huudot siitä miten paska on... Miten ei ansaitse mitään... Ja muut ihmiset jaksaa kyllä muistuttaa et "mä oon tehny sitä ja sitä ja sä et tee mitään!!" En tee, en jaksa kiinnostuu mistään... Ja jos kiinnostun jostain, saan huudot siitä et oon kiinnostunu jostain ihan väärästä asiasta. On se hyvä että muut ihmiset voi päättää mitä mun pitäis jaksaa tehä, miten mun pitäis jaksaa elää... Ja kuka kertoo niille etten jaksa oikeesti? Tai sit jos alan tekeen jotain ni huudetaan että teen sen väärin ja kaikki on taas päin helvettiä... Haluun oman yksityisen huoneen mihin kenelläkään ei ole pääsyä, lukitsen itteni sinne, enkä koskaan, en ikinä tuu pois. EN!! Huomannu itestäni muutenkin sen että oon taas sulkeutumassa itteeni... Olin hetken ilonen ja onnellinen ja kaikki oli ihanaa ja kun k

Hyvä kun pohtii jälkeepäi et miks ihmeessä alotin edes blogin pitämisen... Jotain järkee täs tuntu sillo olevan.. Mut ne kaikki syyt on jo unohtunu ja nyt vaan yrittää muistaa ylläpitää tätä edes jotenki... Ja onhan se toisaalta hyvä että voi johonkin kirjottaa johonkin muualle kun päiväkirjaan... Mielummin sitä kirjottaa kun miettii yksin niitä miljoonia ajatuksia mitä päässä liikkuu ja vihaa itteensä... Vihaa sitä miten paljon erehty taas syömään, miten oli onnellisempi kun ei syöny, miten voi vihata vihata sitä ettei muka liiku päivässä vaikka siivoot, käyt kaupassa ja teet jotain muuta pikkujuttuja, mut jotenkin, ei sitä laske liikkumiseks. Mikä sit olis omasta mielestä liikkumista, siihen ei vielä oo tullu keksittyy mitään järkevää vastausta. Ja mistä ihmeestä se johtuu että jos joku ahdistaa edes vähän ensin ja kun yrittää unohtaa sen, yrittää ymmärtää ettei siitä ahdistuksesta pääse muuten eroon kun unohtamalla niin se palaa mieleen miljoonia kertaa voimakaampana. Ja joka kerta

Huomaa että oon ujo ihminen sittenkin ihan oikeesti. Se etten keksi alkuun ikinä melkein mitään sanottavaa, ahdistaa ja silti päässä takoo ääni, että kirjota ihmeessä, puhu ihmeessä, mitä sä siinä häviit? Niin.. En hävii mitään, korkeintaan teen itteni naurunalaseks mut mitäpä se haittaa. Itelleen on osattava välillä nauraa, on osattava ja uskallettava välillä itkee ja purkaa edes johonkin sitä ahdistusta mihin elämässä törmää. On ihanaa et on vihdoin kesä. Aurinko paistaa, linnut laulaa, on ihana aamun aikasina tunteina vaan tuijotella ikkunasta ulos ja kuunnella lintujen laulua siitä miten talvi on vihdoin takana ja on vihdoin ja viimein kesä. Ja kauan siihen menikin.. Tuntu ettei talvi lopu ikinä, lunta tuntu satavan koko ajan vaan lisää ja oli vaan kylmä ja sit kun sulki hetkeks silmät niin olikin jo lumi sulanut, talvi oli ohi! Ja tiedän että puran vähän turhan myöhään vielä tota talviahdistusta, mutta ehti tottuu jo siihen lumettomaan talveen ja se pelko ens talvesta on jo valtav