Tylsä

Syvä ärsytys... Mikä siinä on niin vaikeeta, kun päättää, että joojoo, nyt alan syömään paremmin ja edes vähän enemmän ja silti huomaa joka ilta, että "ainiin... mun piti syödä pikkasen enemmän..." Ja ärsyttää ylikaiken ihmiset, jotka kehtaa sanoo et ei sulla mitään oo... sähän syöt!! Juujuu, ehkä se saattaa oikeesti olla vaan sitä että ne rauhottelee itteensä, sanoo ääneen asioita, hakee jotain vahvistusta asialle, mutta mun korviin se kuulostaa tasan tältä "MITEN SÄ VOIT SYÖDÄ?? EIKS SUN PITÄIS LAIHTUA??! ei sulla mitään oo, jos voit syödä ton ja ton..." Ja kaikista ärsyttävintä on se et on ihan sama miten pyydän ettei ihmiset huomauttelis, ne ei tiedä mikä sota niitten sanoista syntyy mun päänsisällä. Ja luultavasti olis helpompaa jos pystyisin syömää edes jotenki normaalisti, ilman että toisten sanat saa mut tuntee itteni tuhatkertasen norsun painoseks ja näköseks... voin pyytää, voin suuttua, voin anella, mutta kaikki on turhaa... Tyydyn vaan hymyileen, esittään kaiken olevan kunnossa ja jos mun edessä on jotain syötävää tai juotavaa se jää koskematta, ja ilmotan vaan että "oho, kello on jo noin paljon, pitää ehtii vielä tekeen juttuja..." ja häviän paikalta... Itken koko matkan kotiin, itken vielä kotonakin, vaihdan vaatteita ja lähden lenkille... Tunnen itteni niin paskaks jo senkin takia, etten edes välttämättä juokse, saatan vaan kävellä sen 1,5h - 3h... Ja vaikka kunto kyllä riitttäis juoksemiseeen, mutta en halua pyörtyä mihinkään julkiselle paikalle, en haluu joutuu sairaalaan... EN!! Se on oikeesti ehdoton EI!! Mut ei... Teen senkin väärin, ei mulla mitään voi olla... Ja joo, tiiän, että toistelen tossa asiassa itteeni, mut ehkä se vaan kertoo miten pahasti ne sanat satuttaa... Mä kyllä muistan ne, vaikka unohtaisin kaiken muun... Ne sanat ei vaan oo muistissa, ne on jossain syvemmällä sydämessä, eikä niitä saa pois sieltä, ei ne unohdu... Ne satuttaa, eikä kukaan oikeesti välitä... Kukaan ei oikeesti välitä musta, ei rakasta mua, ei arvosta mua - oon kaikkille se sama turha ihminen nyt ja ikuisesti. Pitäis olla erilainen, pitäis olla sellanen mitä olin ennen, pitäis olla läski, pitäis TAPPAA ittensä... Haluun pois tästä maailmasta, haluun haluun haluun, mutten tiedä miksen vaan sitten päätä lähteä... Miks silti taistelen elämäni puolesta, mitä järkeä tässä on? Toisaalta keksin kyllä syitä minkä takia elän, vaikkei kukaan niitä oikeesti usko.. Mulla on söpö pieni pupu, jolle tuntuu että oon... Eikun hetkonen... Miks mietin miten tärkee oon jollekkin kanille?! Luultavasti yritän vaan vakuuttaa iteleeni että rakastan sitä kania oikeesti, vaikka tiedän ettei mun tarvi vakuutella sitä itelleni. Ja toikin on vaan seurausta siitä miten uskallan olla erilailla eläinrakas kun kaveri, joka kertoo miten mun pitäis olla koko ajan vaan pupujen kanssa. Miksei kaikki ymmärrä että jokaisen rakkaus on erilaista?? Se on henkilökohtanen asia, ei ketään voi pakottaa eikä saa pakottaa rakastaan asioita samalla tavalla kun itse rakastaa... On annettava toiselle oikeus olla sellanen kun on. Jokainen pelkää asioita, ja mulla se pelko lähinnä on siitäkin, että kun viime kesänä menetin koiran, joka olis just täyttäny 16vuotta eli siis melkein 16v elämästä kulu sen kanssa, enkä oo saanu edes surra... En saa kertoo kenellekkään miltä musta tuntuu, ei ketään kiinnosta. Ja tiedän tasan mihin se on haudattu, onhan se paikkana ihan söpö ja sopiva mutta mökin oven sulkopuolelle vaan muutaman metrin päähän ovesta... Ja sit huudetaan kun en halua käydä mökillä... En oo ikinä saanu surra mitään omalla tavallani, on onnettu yks ilta aikaa ja sit on ollu pakko unohtaa... Kyllä mä osaan esittää kovaa ja kylmää ihmistä, muttei se vastaa sitä mitä todellisuudessa olen... Ei todellakaan. Ja vaan ihmiset jotka tunnen hyvin tietää millanen ihminen oon. Niitten seurassa ei tarvi enää esittää muuta, voi vaan unohtaa kaikki paineet ja vaihtaa vapaalle, itkeä jos itkettää, nauraa jos naurattaa, kuunnella toista jos toisella on jotain huolia.