MIetin, iloitsen , suren ja mietin taas...
Hyvä kun pohtii jälkeepäi et miks ihmeessä alotin edes blogin pitämisen... Jotain järkee täs tuntu sillo olevan.. Mut ne kaikki syyt on jo unohtunu ja nyt vaan yrittää muistaa ylläpitää tätä edes jotenki... Ja onhan se toisaalta hyvä että voi johonkin kirjottaa johonkin muualle kun päiväkirjaan...
Mielummin sitä kirjottaa kun miettii yksin niitä miljoonia ajatuksia mitä päässä liikkuu ja vihaa itteensä... Vihaa sitä miten paljon erehty taas syömään, miten oli onnellisempi kun ei syöny, miten voi vihata vihata sitä ettei muka liiku päivässä vaikka siivoot, käyt kaupassa ja teet jotain muuta pikkujuttuja, mut jotenkin, ei sitä laske liikkumiseks. Mikä sit olis omasta mielestä liikkumista, siihen ei vielä oo tullu keksittyy mitään järkevää vastausta.
Ja mistä ihmeestä se johtuu että jos joku ahdistaa edes vähän ensin ja kun yrittää unohtaa sen, yrittää ymmärtää ettei siitä ahdistuksesta pääse muuten eroon kun unohtamalla niin se palaa mieleen miljoonia kertaa voimakaampana. Ja joka kerta tekee sen saman tyhjään menevän päätöksen ettei päätä enää samaa... Hassua miten saman päätöksen voi tehdä ööm satoja kertoja ja joka kerran jälkeen keksii uuden syyn millä kumota se päätös, miten se muka oli huno päätös.. Toki se on huono päätös, kaikki on hunoja päätöksiä kun on huono läski ihminen.. Ja se miten kuvittelee että jos syö vähän enemmän, laihtuu ja tiiän tasan ettei se näy heti mut silti tulee sellanen tunne et tulee jatkuvasti oltua siinä samassa kamalassa läskitilassa, ei mikään auta laihtuun, EI YHTÄÄN MIKÄÄN!!!
Plus tohon päälle vielä kaikkien kavereitten mietteet et "jos syöt ton ja ton ja tossa on niin ja niin paljon kaloreita! Miten sä voit syödä ton??!" Kiitos ihkuraksuhanit et saatte mut tunteen itteni entistä lihavemmaks. Anteeks oikeesti että erehdyn kerran päivässä syömään, anteeks että mäkin haluun elää vielä...
Oih, jos pitäis keksii edes yks hyvä juttu, niin se on ehdottomasti se kun näin kaverin kanssa monen vuoden tauon jälkeen eilen. Vaikka alkuun pelotti tai enemmänki jännitti nähä sitä, mut se mitä on tullu tehtyy yhessä melkein 10 vuotta sit ja miten siitä selvittii yhessä. Ja on ihanaa kuulla samaisen kaverin suusta ne taikasanat et oot sellasta seuraa, jolle voi puhuu mitä vaan tulee mieleen, voi kertoo synkimpiä salaisuuksia ja silti tietää ettei se ystävyys suhde katkee. Sallin tyhmyyden, tyhmien tekojen tekemisen, kunhan muistaa kertoo niistä edes joskus jotenkin ja osaa edes naurahtaa niille... Ei sen naurahduksen tarvi olla aitoo, ei sen tarvi oikeesti naurattaa, mut se et uskaltaa näyttää että uskaltaa nauraa tyhmälle jutulle, tyhmälle teolle. Ja toinen on et pitää uskaltaa myös itkee. Kun osaa ja pystyy tekeen molempia jonkun seurassa tietää ja tietää ettei toinen pelästy, loukkaannu tai suutu ja juokse karkuun ni mitä enää voi vaatia kaverilta? Ja se että toinen on vielä sama oma ittensä, ei pelkää monen vuoden tauon jälkeen näyttää et "hei tässä oon vielä ja tässä pysyn" ja kun toinen hyväksyy sut sellasena kun oot, eikä muistele huonolla sitä yhteistä historiaa... Sellaset ihmiset vaan on harvinaisen vähissä nykymaailmassa. Ei enää kunnolla uskalleta luottaa keneenkään, ei samalla tavalla. Pitää muistaa olla onnellinen siitä että joskus oli asiat toisin, että jostai löysi edes yhen tai kaks ihmistä ketkä ei hylänny sua huonolla hetkelläkään. Pysy aina rinnalla, autto sut ylös jos sulla oli vaikeeta. Mihin sellaset ihmiset katoo aina? Uskon ettei sellasia ihmisiä ole vaan yhtä tai kahta tässä maailmassa... Mutta toisaalta on hyvä et ne on etsittävä ja löydettävä, on näytettävä etukäteen millanen ite on, on osattava antaa sellanen vaikutus toiseen kun toivoo ite löytävänsä. On ite oltava rohkee ja luotettava, ei saa juosta karkuun pahan paikan tullessa. On vaan kestettävä, taisteltava ja sit huomaakin että on voittanut sen taiston, ja sit voi taas hymyillä pitkään ja leveesti.
Mielummin sitä kirjottaa kun miettii yksin niitä miljoonia ajatuksia mitä päässä liikkuu ja vihaa itteensä... Vihaa sitä miten paljon erehty taas syömään, miten oli onnellisempi kun ei syöny, miten voi vihata vihata sitä ettei muka liiku päivässä vaikka siivoot, käyt kaupassa ja teet jotain muuta pikkujuttuja, mut jotenkin, ei sitä laske liikkumiseks. Mikä sit olis omasta mielestä liikkumista, siihen ei vielä oo tullu keksittyy mitään järkevää vastausta.
Ja mistä ihmeestä se johtuu että jos joku ahdistaa edes vähän ensin ja kun yrittää unohtaa sen, yrittää ymmärtää ettei siitä ahdistuksesta pääse muuten eroon kun unohtamalla niin se palaa mieleen miljoonia kertaa voimakaampana. Ja joka kerta tekee sen saman tyhjään menevän päätöksen ettei päätä enää samaa... Hassua miten saman päätöksen voi tehdä ööm satoja kertoja ja joka kerran jälkeen keksii uuden syyn millä kumota se päätös, miten se muka oli huno päätös.. Toki se on huono päätös, kaikki on hunoja päätöksiä kun on huono läski ihminen.. Ja se miten kuvittelee että jos syö vähän enemmän, laihtuu ja tiiän tasan ettei se näy heti mut silti tulee sellanen tunne et tulee jatkuvasti oltua siinä samassa kamalassa läskitilassa, ei mikään auta laihtuun, EI YHTÄÄN MIKÄÄN!!!
Plus tohon päälle vielä kaikkien kavereitten mietteet et "jos syöt ton ja ton ja tossa on niin ja niin paljon kaloreita! Miten sä voit syödä ton??!" Kiitos ihkuraksuhanit et saatte mut tunteen itteni entistä lihavemmaks. Anteeks oikeesti että erehdyn kerran päivässä syömään, anteeks että mäkin haluun elää vielä...
Oih, jos pitäis keksii edes yks hyvä juttu, niin se on ehdottomasti se kun näin kaverin kanssa monen vuoden tauon jälkeen eilen. Vaikka alkuun pelotti tai enemmänki jännitti nähä sitä, mut se mitä on tullu tehtyy yhessä melkein 10 vuotta sit ja miten siitä selvittii yhessä. Ja on ihanaa kuulla samaisen kaverin suusta ne taikasanat et oot sellasta seuraa, jolle voi puhuu mitä vaan tulee mieleen, voi kertoo synkimpiä salaisuuksia ja silti tietää ettei se ystävyys suhde katkee. Sallin tyhmyyden, tyhmien tekojen tekemisen, kunhan muistaa kertoo niistä edes joskus jotenkin ja osaa edes naurahtaa niille... Ei sen naurahduksen tarvi olla aitoo, ei sen tarvi oikeesti naurattaa, mut se et uskaltaa näyttää että uskaltaa nauraa tyhmälle jutulle, tyhmälle teolle. Ja toinen on et pitää uskaltaa myös itkee. Kun osaa ja pystyy tekeen molempia jonkun seurassa tietää ja tietää ettei toinen pelästy, loukkaannu tai suutu ja juokse karkuun ni mitä enää voi vaatia kaverilta? Ja se että toinen on vielä sama oma ittensä, ei pelkää monen vuoden tauon jälkeen näyttää et "hei tässä oon vielä ja tässä pysyn" ja kun toinen hyväksyy sut sellasena kun oot, eikä muistele huonolla sitä yhteistä historiaa... Sellaset ihmiset vaan on harvinaisen vähissä nykymaailmassa. Ei enää kunnolla uskalleta luottaa keneenkään, ei samalla tavalla. Pitää muistaa olla onnellinen siitä että joskus oli asiat toisin, että jostai löysi edes yhen tai kaks ihmistä ketkä ei hylänny sua huonolla hetkelläkään. Pysy aina rinnalla, autto sut ylös jos sulla oli vaikeeta. Mihin sellaset ihmiset katoo aina? Uskon ettei sellasia ihmisiä ole vaan yhtä tai kahta tässä maailmassa... Mutta toisaalta on hyvä et ne on etsittävä ja löydettävä, on näytettävä etukäteen millanen ite on, on osattava antaa sellanen vaikutus toiseen kun toivoo ite löytävänsä. On ite oltava rohkee ja luotettava, ei saa juosta karkuun pahan paikan tullessa. On vaan kestettävä, taisteltava ja sit huomaakin että on voittanut sen taiston, ja sit voi taas hymyillä pitkään ja leveesti.
Kommentit