Ujostus alotus
Huomaa että oon ujo ihminen sittenkin ihan oikeesti. Se etten keksi alkuun ikinä melkein mitään sanottavaa, ahdistaa ja silti päässä takoo ääni, että kirjota ihmeessä, puhu ihmeessä, mitä sä siinä häviit? Niin.. En hävii mitään, korkeintaan teen itteni naurunalaseks mut mitäpä se haittaa. Itelleen on osattava välillä nauraa, on osattava ja uskallettava välillä itkee ja purkaa edes johonkin sitä ahdistusta mihin elämässä törmää.
On ihanaa et on vihdoin kesä. Aurinko paistaa, linnut laulaa, on ihana aamun aikasina tunteina vaan tuijotella ikkunasta ulos ja kuunnella lintujen laulua siitä miten talvi on vihdoin takana ja on vihdoin ja viimein kesä. Ja kauan siihen menikin.. Tuntu ettei talvi lopu ikinä, lunta tuntu satavan koko ajan vaan lisää ja oli vaan kylmä ja sit kun sulki hetkeks silmät niin olikin jo lumi sulanut, talvi oli ohi! Ja tiedän että puran vähän turhan myöhään vielä tota talviahdistusta, mutta ehti tottuu jo siihen lumettomaan talveen ja se pelko ens talvesta on jo valtava. Pelko siitä että sitä lunta sataa ja sataa ja sataa eikä se sula ikinä pois...
Ja vois sitten vihdoinkin palata takasin tähän päivään ja unohtaa talvi edes hetkeks... Miten ahdistus voi vaan kasvaa ja kasvaa vaikka on vaan sopinut, että nähään kaverin kanssa vihdoin ja viimein vuosien jälkeen? Tai no tietty se voi jännittää kaikkia kun on kuitenkin melkein 8 vuoden tauko takana. Vaikka on kyllä pikasesti nähnyt sitä ihmistä muutaman kerran ton 8 vuoden aikana, muttei vaa ole ehtinyt vaihtaan kunnolla kuulumisia ja pelkään sitä miten sekin alkaa kuitenkin haukkua mua... Keksii kaikkee, mikä mussa muka on vikana, kun ihmiset ei tunnu tajuuvan sitä, että kun toiselle sanoo ilkeitä sanoja, kertoo miten huonosti se tekee kaiken, se sulkeutuu eikä uskalla enää kunnolla puhua. Ja ne ihmisten sanat saa sut tunteen miten huono ja lihava oot ja miten teet kaiken täysin väärin. Miten ei voi muka kärsiä syömisongelmista, jos pystyy juomaan jotain missä on kaloreita...
Huoh, ehkä mä hiljenen nyt hetkeks, meen taas itkeen noi sanat pois mielestäni. Vaikka ei se itku auta, ei ne oo vieläkään kadonnu vaikka niiten takia oon itkenyt jo muutaman päivän.
On ihanaa et on vihdoin kesä. Aurinko paistaa, linnut laulaa, on ihana aamun aikasina tunteina vaan tuijotella ikkunasta ulos ja kuunnella lintujen laulua siitä miten talvi on vihdoin takana ja on vihdoin ja viimein kesä. Ja kauan siihen menikin.. Tuntu ettei talvi lopu ikinä, lunta tuntu satavan koko ajan vaan lisää ja oli vaan kylmä ja sit kun sulki hetkeks silmät niin olikin jo lumi sulanut, talvi oli ohi! Ja tiedän että puran vähän turhan myöhään vielä tota talviahdistusta, mutta ehti tottuu jo siihen lumettomaan talveen ja se pelko ens talvesta on jo valtava. Pelko siitä että sitä lunta sataa ja sataa ja sataa eikä se sula ikinä pois...
Ja vois sitten vihdoinkin palata takasin tähän päivään ja unohtaa talvi edes hetkeks... Miten ahdistus voi vaan kasvaa ja kasvaa vaikka on vaan sopinut, että nähään kaverin kanssa vihdoin ja viimein vuosien jälkeen? Tai no tietty se voi jännittää kaikkia kun on kuitenkin melkein 8 vuoden tauko takana. Vaikka on kyllä pikasesti nähnyt sitä ihmistä muutaman kerran ton 8 vuoden aikana, muttei vaa ole ehtinyt vaihtaan kunnolla kuulumisia ja pelkään sitä miten sekin alkaa kuitenkin haukkua mua... Keksii kaikkee, mikä mussa muka on vikana, kun ihmiset ei tunnu tajuuvan sitä, että kun toiselle sanoo ilkeitä sanoja, kertoo miten huonosti se tekee kaiken, se sulkeutuu eikä uskalla enää kunnolla puhua. Ja ne ihmisten sanat saa sut tunteen miten huono ja lihava oot ja miten teet kaiken täysin väärin. Miten ei voi muka kärsiä syömisongelmista, jos pystyy juomaan jotain missä on kaloreita...
Huoh, ehkä mä hiljenen nyt hetkeks, meen taas itkeen noi sanat pois mielestäni. Vaikka ei se itku auta, ei ne oo vieläkään kadonnu vaikka niiten takia oon itkenyt jo muutaman päivän.
Kommentit